Olen aina ollut kiinnostunut hyvinvoinnista – ja vielä enemmän siitä, miten voisin auttaa muita voimaan paremmin. Pitkään oli kuitenkin epäselvää, millä tavalla haluaisin toteuttaa tätä intohimoa. Siinä missä monet ikätoverini haaveilivat lääkärin tai lähihoitajan ammatista, minä en koskaan syttynyt niistä poluista. Tiesin vain sen, että halusin tehdä merkityksellistä työtä, jossa voisin tukea muita – mutta samalla en halunnut luopua toisesta intohimostani: hevosista ja haaveesta työskennellä hevosten parissa ammattilaisena.
Miten yhdistää hevoset ja ihmisten hyvinvointi, mietti parikymppinen Anni kun töitä koitti keksiä. Vastaukseksi muodostui hyvinvointitalli, mikäs muukaan! Valitettavasti talli oli lopulta epäonnistunut yritys, joka vei yrittäneen syöksykierteellä häpeänurkkaan. Tästä huolimatta pidän edelleen ideaa vähintäänkin yhtä hyvänä, ellen jopa parempana kuin silloin 2013 vuonna kun ideaa kehittelin ja lähdin toteuttamaan. Enhän minä ideaani hävennyt vaan epäonnistumistani.
Tuo epäonnistuminen osoittautui kuitenkin yllättäen käännekohdaksi. Se avasi ovia, joista en ollut uskaltanut edes unelmoida. Kesällä 2015 pääsin töihin Honkolan Kartanolle, jossa tein tallitöiden ohella töitä ammattiratsuttajan rinnalla – tilaisuus, josta olin vain haaveillut. Sain oppia parhaimmilta, ja vähitellen minuun alkoi hiipiä ajatus: ehkä minä sittenkin voisin vielä kokeilla omia siipiäni. En kuitenkaan ollut valmis astumaan uudelleen yrittäjyyteen tässä kohtaa, vaikka siitä olikin ollut puhe tietotaidon karttuessa matkan varrella. Ajattelin useasti edelleen, että en selviäisi enkä mitenkään kehtaisi myöntää epäonnistuneeni puhumattakaan siitä, että yrittäisin uudellee
Seuraava käännekohta elämässäni oli työtapaturma, jossa loukkasin selkäni ja lantioni. Jouduin pitkälle sairaslomalle ja sain vielä sitäkin pidemmän ratsastuskiellon. Liikkumiskykyni heikkeni huomattavasti, ja jouduin elämään ajoittain kovienkin kipujen kanssa. Kuntoutus ei tuottanut toivottuja tuloksia, ja epätoivo kasvoi. Silloin päätin ensimmäisen kerran kokeilla itsekin jo hevostani auttanutta kraniosakraaliterapeuttia. Hoitokokemus teki minuun syvän vaikutuksen.
Kranio oli jo aiemmin herättänyt kiinnostukseni, ja olin silloin tällöin pohtinut kouluttautumista alalle. Nyt ajatus ei enää jättänyt rauhaan. Halusin ymmärtää paremmin, mistä tässä hoidossa on kyse – ja voisinko ehkä itsekin jonain päivänä työskennellä sen parissa. Aloin tutkia vaihtoehtoja, mutta palasin vielä hetkeksi takaisin hevosten maailmaan. Kranio jäi kuitenkin mieleeni kytemään.
Kesän ja syksyn 2017 vietin työharjoittelussa Maija Estevezin opissa. Sieltä, monen sattuman ja usean ammatinvalintapsykologin tapaamisen kautta, alkoi matka kohti yrittäjyyttä – tosin huomaamattani. Syksyllä 2018 istuin Tampereen Aikuiskoulutuskeskuksessa PiPo-yrittäjyyskurssilla, yhä häpeän taakka harteillani epäonnistuneesta yrityksestä, mutta sydämessä kasvoi entistä vahvempi palo löytää oma polku. Ilman TE-toimiston yritysneuvojan rohkaisua en olisi uskaltanut edes hakeutua kurssille – ja ilman meidän kannustavaa PiPo-porukkaa tämä tarina voisi olla aivan toisenlainen.
Kurssilla tein liiketoimintasuunnitelman, mutta siinä oli yksi selkeä puute: minulla ei vielä ollut kraniosakraaliterapeutin koulutusta. Päätin vihdoin rohkaistua ja hakea Tampereen Kraniokouluun – ja pääsin sisään. Valmistuin kraniosakraaliterapeutiksi maaliskuussa 2020.
Onnekseni uskalsin valita tien, joka tuntui kaikkein omimmalta. Valitsin yrittäjyyden, koska haluan auttaa ihmisiä ja eläimiä omilla ehdoillani – antaa jokaiselle juuri sen ajan ja huomion, jonka he tarvitsevat.
Jokainen meistä on yksilö ja haluan pystyä tekemään työni niin, että jokainen saa parhaan mahdollisen kokemuksen.
